Semana Santa
”Kyllä, semana santa (pääsiäisviikko) meni oikein mukavasti. Vanhempani ja pikkuveljeni tulivat täällä käymään, olimme keskiviikosta lauantaihin rannikolla Almeriassa, pienessä San José-kylässä. Ei, sää ei ollut paras mahdollinen, mutta nautimme silti rannoista ja rauhasta. Joo, Madridissa ehdimme kiertää päivän verran ja kävimme myös jalkapallo-ottelussa. Niin, luulen kyllä että he tykkäsivät Espanjasta…”
Sama nauhuri on taas pyörinyt keskusteluissa viime päivät, kun pääsiäisloma loppui ja luennot alkoivat. Lähes kaikki lähtivät lomalla jonnekin, täällä pääsiäinen on paljon näkyvämpi tapahtuma kuin Suomessa, ainakin uskonnollisesta näkökulmasta.
Joka kaupungissa ja monissa kylissä järjestettiin useita pääsiäiskulkueita (procesiónes), joihin osallistui yleensä satoja henkilöitä. Kulkueiden tyyli vaihtelee päivän teeman ja kaupungin mukaan, mutta kaikissa kannetaan Neitsyt Marian ja/tai Jeesuksen patsashahmoja (eikä mitään pieniä! Yhtä saattaa kantaa jopa 50 henkilöä), ja yleensä kulkueeseen kuuluu myös muutama soittokunta ja muita saattajia erilaisissa asusteissa. Näimme Almeríassa yhden kulkueen, todella vaikuttava. Tosin mietin myös, miten rankkaa ”työtä” kulkueessaolon täytyy olla, koska helposti tapahtuma venähtää monen tunnin mittaiseksi. Pelkästään siihen, että koko kokoonpano saatiin ulos kirkosta, meni kokonainen tunti.
Onneksi ei nähnyt livenä kuitenkaan mitään extreme-tapauksia: joissain kulkueissa miehet eläytyvät kärsimykseen niin paljon, että hakkaavat ruoskalla paljaan selkänsä verille. Vielä äärimmäisempi tapaus on konkreettinen ristiinnaulitseminen, jota harrastetaan Filippiineillä. Siellä oikeasti ristiinnaulitaan joka pääsiäinen yksi mies, ja onnettomasti se on ollut saman miehen kohtalona jo 14 vuotta! Kuulemma kukaan muu ei ole suostunut vapaaehtoiseksi! Eipä ihme, mutta en käsitä, miten tuohon voi jatkuvasti pystyä, saati että selvitä siitä.
On ihanaa joskus huomata, että vaikka espanjassa on vielä paljon petrattavaa, niin monesti pystyy selostamaan asioita sen enempää ajattelematta, ja huomaamattaan voi jopa kielioppikin mennä suurin piirtein kohdalleen. Käytännössä joka ulkomaalaisen pahin painajainen espanjassa on ehkä subjunktiivi (tavallaan epävarmuutta sekä lukemattomia muita asioita ilmaiseva verbimuoto…), mitä käydään läpi joka kurssilla. Huvittavaa on, että kun joku joskus osaa ujuttaa puheeseensa oikean muodon, niin etenkin vaihtariporukassa monia alkaa aina naurattaa, kun puhutaankin yhtäkkiä niin ”oikein”. Että kylläpäs sitä nyt ollaan, kun subjunktiiviakin käytetään! :D
Martinin (kämppis, kaiken lisäksi ollaan vielä samalla kielikurssilla) kanssa joskus puheen sisältö saattaa tippua toiselle sijalle, kun huomio kiinnittyy heti siihen, jos toinen käyttää kielikurssilla opittuja asioita kotona ja sitten molempia alkaa huvittaa. Mutta hyvää harjoitusta on puhuminen tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka aina parhainta tietysti natiivien seurassa. Chi Mein (ex-kämppis) kanssa istuttiin alkuaikoina keittiössä sanakirjan kanssa, sillä molempia alkoi heti vaivata, jos ei tiennyt jotain sanaa.
Madrid on kyllä espanjanopetteluun todella hyvä paikka, koska täällä puhutaan castellanoa (perusespanjaa), eikä murrekaan ole niin vahva kuin esimerkiksi Etelä-Espanjassa. On mukava tunne kuunnella ihmisten välistä puhetta ja tajuta ymmärtävänsä. Itävallassa aina ei lopuksikaan tajunnut, jos tai kun murre on niin voimakas, en myöskään aina ymmärrä jos Lydia ja Martin puhuvat keskenään, koska he puhuvat taas eri murretta.
Eräänä päivänä laitoin ruokaa Lydian kanssa, kun Martin tupsahti keittiöön ja totesi: ”Tytöt, tästä päivästä lähtien sitten sanotaan että MOHO (ääntyy espanjaksi moo)!” Oltiin Lydian kanssa aivan, että täh, puhutko lehmistä vai mistä. Mutta kyse olikin espanjan vastineesta sanalle ”home”, jota kukaan ei koskaan tiennyt, ja niinpä käytettiin aina saksankielistä sanaa. :)
Oikein hauskaa meillä on yleensä, mutta toisaalta hauskuuden ja tiiviimmän yhteiselämän vastapainoksi välillä ehtii myös hermot mennä. Ehkä kärkikategoriaan kämppä-ärsytyksissä kuuluvat muun muassa seuraavat ihmettelyt ja tuskailut: Onko pakko jättää tavaroita levälleen ja astioita pesemättä, jos lähtee moneksi päiväksi pois? Onko pakko nostaa koivet ruokapöydälle, jaloissa kengät, joilla on kävellyt pitkin Madridia? Miksi tv on päällä, jos kukaan ei sitä katso? Taittelisitko kartonkipakkaukset, kun heität ne roskiin, kiitos!
Loppuviimeksi siis kuitenkin enemmän tai vähemmän harmittomia juttuja (muistaako kukaan parin vuoden takaista NYT:in juttua todellisista hirmukämppiksistä?), mutta jotka joskus vaan ottavat tajuttomasti päähän. Oon tosin opetellut sanomaan, jos jokin asia oikeasti harmittaa, koska en halua, että viime syksyn ”suuttunut kämppis”-episodi toistuu, jos asioista ei pystytä keskustelemaan. Jos en voisi puhua, niin sitten vaan keittelisin kaiken sisälläni, kasvattelisin kärpäsistä härkäsiä ja jossain vaiheessa räjähtäisin…
No niin, nyt voisi painua pehkuihin. En muista, koska olisin viimeksi ollut torstai-iltana kotona, torstai kun on yleinen ulosmenopäivä. Tänään ei vaan jaksanut, mutta viikonloppuna sitten! Ulkona alkoi juuri sataa, ei vieläkään ole sää oikein suosinut. Ihanaa, että täällä on kuitenkin lämpimämpi, mutta välillä on tosi ikävä Suomen kevättä ja lumen sulamista. Sitä tunnetta, kun oikeasti kävelee ensi kertaa pitkin kuivia katuja! Sitä se on se oikea kevät, eikä tällaista hidasta petkutusta, kun jo uutena vuotena saattoi hetken käyttää kevättakkia.
Sama nauhuri on taas pyörinyt keskusteluissa viime päivät, kun pääsiäisloma loppui ja luennot alkoivat. Lähes kaikki lähtivät lomalla jonnekin, täällä pääsiäinen on paljon näkyvämpi tapahtuma kuin Suomessa, ainakin uskonnollisesta näkökulmasta.
Joka kaupungissa ja monissa kylissä järjestettiin useita pääsiäiskulkueita (procesiónes), joihin osallistui yleensä satoja henkilöitä. Kulkueiden tyyli vaihtelee päivän teeman ja kaupungin mukaan, mutta kaikissa kannetaan Neitsyt Marian ja/tai Jeesuksen patsashahmoja (eikä mitään pieniä! Yhtä saattaa kantaa jopa 50 henkilöä), ja yleensä kulkueeseen kuuluu myös muutama soittokunta ja muita saattajia erilaisissa asusteissa. Näimme Almeríassa yhden kulkueen, todella vaikuttava. Tosin mietin myös, miten rankkaa ”työtä” kulkueessaolon täytyy olla, koska helposti tapahtuma venähtää monen tunnin mittaiseksi. Pelkästään siihen, että koko kokoonpano saatiin ulos kirkosta, meni kokonainen tunti.
Onneksi ei nähnyt livenä kuitenkaan mitään extreme-tapauksia: joissain kulkueissa miehet eläytyvät kärsimykseen niin paljon, että hakkaavat ruoskalla paljaan selkänsä verille. Vielä äärimmäisempi tapaus on konkreettinen ristiinnaulitseminen, jota harrastetaan Filippiineillä. Siellä oikeasti ristiinnaulitaan joka pääsiäinen yksi mies, ja onnettomasti se on ollut saman miehen kohtalona jo 14 vuotta! Kuulemma kukaan muu ei ole suostunut vapaaehtoiseksi! Eipä ihme, mutta en käsitä, miten tuohon voi jatkuvasti pystyä, saati että selvitä siitä.
On ihanaa joskus huomata, että vaikka espanjassa on vielä paljon petrattavaa, niin monesti pystyy selostamaan asioita sen enempää ajattelematta, ja huomaamattaan voi jopa kielioppikin mennä suurin piirtein kohdalleen. Käytännössä joka ulkomaalaisen pahin painajainen espanjassa on ehkä subjunktiivi (tavallaan epävarmuutta sekä lukemattomia muita asioita ilmaiseva verbimuoto…), mitä käydään läpi joka kurssilla. Huvittavaa on, että kun joku joskus osaa ujuttaa puheeseensa oikean muodon, niin etenkin vaihtariporukassa monia alkaa aina naurattaa, kun puhutaankin yhtäkkiä niin ”oikein”. Että kylläpäs sitä nyt ollaan, kun subjunktiiviakin käytetään! :D
Martinin (kämppis, kaiken lisäksi ollaan vielä samalla kielikurssilla) kanssa joskus puheen sisältö saattaa tippua toiselle sijalle, kun huomio kiinnittyy heti siihen, jos toinen käyttää kielikurssilla opittuja asioita kotona ja sitten molempia alkaa huvittaa. Mutta hyvää harjoitusta on puhuminen tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka aina parhainta tietysti natiivien seurassa. Chi Mein (ex-kämppis) kanssa istuttiin alkuaikoina keittiössä sanakirjan kanssa, sillä molempia alkoi heti vaivata, jos ei tiennyt jotain sanaa.
Madrid on kyllä espanjanopetteluun todella hyvä paikka, koska täällä puhutaan castellanoa (perusespanjaa), eikä murrekaan ole niin vahva kuin esimerkiksi Etelä-Espanjassa. On mukava tunne kuunnella ihmisten välistä puhetta ja tajuta ymmärtävänsä. Itävallassa aina ei lopuksikaan tajunnut, jos tai kun murre on niin voimakas, en myöskään aina ymmärrä jos Lydia ja Martin puhuvat keskenään, koska he puhuvat taas eri murretta.
Eräänä päivänä laitoin ruokaa Lydian kanssa, kun Martin tupsahti keittiöön ja totesi: ”Tytöt, tästä päivästä lähtien sitten sanotaan että MOHO (ääntyy espanjaksi moo)!” Oltiin Lydian kanssa aivan, että täh, puhutko lehmistä vai mistä. Mutta kyse olikin espanjan vastineesta sanalle ”home”, jota kukaan ei koskaan tiennyt, ja niinpä käytettiin aina saksankielistä sanaa. :)
Oikein hauskaa meillä on yleensä, mutta toisaalta hauskuuden ja tiiviimmän yhteiselämän vastapainoksi välillä ehtii myös hermot mennä. Ehkä kärkikategoriaan kämppä-ärsytyksissä kuuluvat muun muassa seuraavat ihmettelyt ja tuskailut: Onko pakko jättää tavaroita levälleen ja astioita pesemättä, jos lähtee moneksi päiväksi pois? Onko pakko nostaa koivet ruokapöydälle, jaloissa kengät, joilla on kävellyt pitkin Madridia? Miksi tv on päällä, jos kukaan ei sitä katso? Taittelisitko kartonkipakkaukset, kun heität ne roskiin, kiitos!
Loppuviimeksi siis kuitenkin enemmän tai vähemmän harmittomia juttuja (muistaako kukaan parin vuoden takaista NYT:in juttua todellisista hirmukämppiksistä?), mutta jotka joskus vaan ottavat tajuttomasti päähän. Oon tosin opetellut sanomaan, jos jokin asia oikeasti harmittaa, koska en halua, että viime syksyn ”suuttunut kämppis”-episodi toistuu, jos asioista ei pystytä keskustelemaan. Jos en voisi puhua, niin sitten vaan keittelisin kaiken sisälläni, kasvattelisin kärpäsistä härkäsiä ja jossain vaiheessa räjähtäisin…
No niin, nyt voisi painua pehkuihin. En muista, koska olisin viimeksi ollut torstai-iltana kotona, torstai kun on yleinen ulosmenopäivä. Tänään ei vaan jaksanut, mutta viikonloppuna sitten! Ulkona alkoi juuri sataa, ei vieläkään ole sää oikein suosinut. Ihanaa, että täällä on kuitenkin lämpimämpi, mutta välillä on tosi ikävä Suomen kevättä ja lumen sulamista. Sitä tunnetta, kun oikeasti kävelee ensi kertaa pitkin kuivia katuja! Sitä se on se oikea kevät, eikä tällaista hidasta petkutusta, kun jo uutena vuotena saattoi hetken käyttää kevättakkia.
0 Comments:
Post a Comment
<< Home