Kuihtuva kukka

Suomessa ollaan, jälleen kerran. Käytännön asioiden kannalta lähtö sujui tällä kertaa oikein mallikkaasti. Kun tulin leiriltä, sain kuulla, että remontti kämpässämme alkaakin vasta myöhemmin, joten ei tarvinnut muuttaa enää loppuvaiheessa. Remppaan varautuneena kuitenkin olin järjestänyt jo kamani, joten loppupäivät lähinnä vaan hengailin kavereiden kanssa – eikä heitäkään enää paljon Madridissa ollut! – ja sulloin rinkkani täppösentäyteen. Tasan 20 kiloa mukaan lähti, ja loput saivatkin jäädä sinne. Lähtöä helpotti myös paljon, kun Martin jäi vielä kämppään, niin hän huolehtii sitten ”loppusilauksesta”.

Lastenleiri meni kaikin puolin hyvin, todella opettava mutta myös rankka kokemus. Taas huomasi oman kielitaitonsa ontuvat kohdat – ei olekaan aina niin helppo ymmärtää lapsia ja nuoria ja heidän sanastoaan. Ei myöskään ole helppo puuttua asioihin, jos ei ole varma, mitä on tapahtunut, puhumattakaan yleisistä haasteista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Suurin osa leiriläisistä (6-14-vuotiaita) oli maahanmuuttajia Latinalaisesta Amerikasta, ja aluksi tuntui, että kaikki suklaasilmät näyttävät ihan samoilta, mutta kyllä pian oppi muistamaan kasvot ja nimet.
Leirikeskus oli vuoristossa keskellä ei mitään, kuumuus oli jotain aivan uskomatonta. Onneksi lapset löysivät vasta toiseksi viimeisenä päivänä alueelta käärmeitä ja skorpioneja (en edes tiennyt jälkimmäisiä esiintyvän Espanjassa)! Samalla sai aitiopaikan espanjalaiseen ruokakulttuuriin, yhden saksalaisen tytön kanssa olimme kauhuissamme lasten ruokavaliosta. Välipalaksi sipsejä, iltaruoaksi lähes aina ranskanperunoita, ja aamupalaksi muffinseja – huh, tässä olin koetuksella, nyt nautin antaumuksella taas suolakurkkuvoileivistä ja marjoista!

Paluun henkinen puoli onkin aina vähän kinkkisempi juttu. Sanotaan, että sielu tulee kaksi viikkoa myöhässä. Entistä paluista oppineena osasin jo uumoilla paluukaavan. Ensin tulee masennuskuilu, jonne oikein pukkimalla pukin itseni. Jo lentokentällä laitan varmasti soimaan kaikista eniten Madridista muistuttavan biisin ja vaivun suruun ja haikeuteen, sekä rakennan ympärilleni kapinamuurin: En halua tutustua Suomeen taas, ei täällä ole mitään, koneestakin näkyy vain pelkkiä kuusia. En edes jaksanut stressata, vaikka Kööpenhaminassa myöhästyksen takia ehdin portille vain viisi minuuttia ennen koneen lähtöä. Itse asiassa tilanne oli loppuviimeksi aika miellyttävä – kaikki muut odottivat jo koneessa, ja vältin mukavasti ärsyttävät alkutungokset. Tosin matkatavarat eivät vartissa selvinneet.

Sitten seuraa ihmettelyä ja törmäyksiä. Mitä onkaan ehtinyt jo unohtaa, tai mihin ei ole kiinnittänyt ennen huomiota? Miten tyhjältä Helsinki tuntuukaan. Missä ovat ihmiset kaduilta, värikkyys ja äänekkyys? Ihmiset eivät pysähtele tai hengaile kaduilla, vaan kulkevat eteenpäin. Helsinki tuntuu kuin suurelta kylältä. Tajusin keskustassa ollessani, että nyt ei autakaan lähimmän metropysäkin etsiminen, vaan täytyy ottaa bussi. Hinnat huikaisevat – taksin aloitusmaksu tuntuu huonolta vitsiltä, kun Madridissa se oli yleensä noin 1,60 euroa. Ja valo! Ekoina öinä oli todella vaikea tottua siihen, että jo puoli viiden maissa on täysin valoisaa. Madridin raskaat, täydellisen pimeyden aiheuttavat puuverhoni takasivat unen ihan mihin aikaan vaan.
Hellan ääressä toinen käsi hapuilee sytkäriä ja toinen kaasunappulaa, mutta ei, sähköhelloihin ollaan taas palattu. Harmi, kaasuhella on älyttömän nopea. Aloitan tiskauksen tiskisienellä, kunnes huomaan ja muistan, että tiskiharjakin löytyy. Ai niin, kauppoihin voi tosiaan mennä myös iltapäivällä. Tosin kipaisuetäisyydeltä ei iltaisin löydykään ”kiinalaista kauppaa”, josta sai melkein mitä vain melkein koska vain.
Voin soittaa kännykällä ihan koska vaan, huolehtimatta siitä, että saldo loppuu kesken! Ja ihan mihin aikaan vaan! Espanjassa mulla oli liittymä, jossa soitot 04-16 maksoivat 66 senttiä minuutti (kyllä!), muulloin ja viikonloppuisin 12 senttiä. Vaikka kännykkää ei käyttänyt ainakaan soitteluun yhtä paljon kuin Suomessa, kevyesti hupeni 50-60 euroa kuukaudessa prepaid-latauksiin.

Vähitellen alan kiivetä ikävä-kapina-kuilustani ylös ja nautin Suomen hyvistä puolista. Täällä on perhe, ystäviä, puhtautta ja kauneutta, eikä missään lepää sielu niin kuin Pohjanmaan lakeuksilla. Suomalaiset ovat ihanan rehtejä, ja jäykkyyskin on tavallaan hellyyttävän aitoa. On kivaa, että kommunikointi on niin helppoa, sekä kielen että mentaliteetin puolesta. Lääkitsen myös ikävääni katsomalla aamuisin madridilaista televisiosarjaa nimeltään Serranon perhe – herään kaaoksen ja kälytyksen sävyttämään elämäniloon.
Aina paluu ottaa koville, eikä vain uuden kulttuurishokin takia. Taas on aloitettava tavallaan alusta ja luotava rutiinit tänne. Kestää vähän aikaa ymmärtää, että tänne sopeutuminen ei tarkoita luovuttamista ja Espanjan unohtamista. Eihän tässä ole vielä mitään ovia elämässään sulkenut, ja joskus on kiva miettiä, että maailmassa on neljä paikkaa, jotka ovat tuttuja ja jotka merkitsevät minulle enemmän. Kyllä sen viimeisinä päivinä huomasi, että oleskeluni Madridissa alkoi olla jo kuihtuva kukka. Aikansa kaikkea. Mutta, paluutodellisuuden ja -pelon iskiessä säälimättömästi kasvoille kuihtuvatkin kukat alkavat tuntua hehkeämmiltä kuin koskaan.

Puolan matkan (8-31.8) suunnittelu saa onneksi mielen kohti uusia tuulia. Pian vaihtuvat perdonit przepraszameiksi, ja buenos diasit dzien dobryiksi. Espanja-blogin kirjoittelu loppuu nyt tähän, kiitos lukijoille! Tulevaisuudessa varmaan seuraa ”jotain joskus jostain”, nähtäväksi jää :)

Loppusuoralla

Erasmus-aika alkaa olla lopullisesti ohi. Varmasti en käy enää yliopistolla, ja suurin osa kavereistakin on lähtenyt jo pois. On käyty viimeisillä illallisilla ja juhlimassa, ei silti oikein meinaa tajuta, että tässä se nyt sitten oikeastaan oli. Tavallaan jopa suututtaa, että kaikki aina vaan loppuu – vaikka niinhän asiat menevät.

Muuten viime päivät on olleet aika kiireisiä. Sekä ajallisesti että henkisesti, paljon asioita hoidettavana sekä tunnettavana.
Käytiin vuoristossa Madridin ulkopuolella, oikein kaunista, tosin reittejä ei ollut merkitty juuri ollenkaan! Niinpä päädyttiin seikkailemaan tunnin verran pikku polulla, joka ei välttämättä olisi johtanut minnekään, joten lopuksi palattiin varmuuden vuoksi pienen junaradan lähistölle tallustelemaan :) Salamancaan tehtiin myös päiväreissu, noin kahden tunnin päässä Madridista. Siellä on Espanjan vanhin yliopisto.

Huomenna lähden viikoksi Ciudad Realiin, jonnekin luonnonpuistoon lastenleirille ohjaajaksi. Celina kertoi, että heidän organisaationsa järjestämälle lastenleirille tarvitaan vielä ohjaajia, joten niinpä tungin itseni mukaan. Varmasti kiva ja opettava kokemus, mutta vähän jo jännittää, koska en tunne lapsia, ja muutenkin varmaan suhteellisen rankka keikka edessä. Leiri pidetään Pikku Prinssi-kirjan tiimoilta, ja ollaan jo mietitty ja suunniteltu erilaisia aktiviteetteja.

Aika sopivasti menee kämppäkin alta, koska tänne on tulossa remontti viikon päästä. Niinpä en joudu enää maksamaan vuokraa heinäkuulta, ja leirin jälkeen asun muutaman päivän Terhin luona ennen kotiintuloa. Saa nähdä, miten tavaroiden kanssa käy. Kauhukseni huomasin tällä viikolla, että pyykkinarulla olevista vaatteista vain yksi paita oli sellainen, jonka olin tuonut mukanani Suomesta…

Kotona aion tasan tarkkaan vain lomailla ja nauttia Suomen kesästä. Elokuussa kutsuvatkin taas uudet haasteet – suuntaan Puolaan pariksi viikoksi työleirille. Kyseessä on myöskin lastenleiri, jossa olisi tarkoitus opettaa englantia ja järjestää aktiviteetteja. Mmm, tuntuu kyllä tosi kaukaiselta vielä.

Noniin, nyt lähden keskustaan päin, mennään intialaiseen parin kaverin kanssa syömään. Pakko kyllä palata ajoissa kotiin, kun huomenna herätys ennen seitsemää..

Madridin kuumuus...

ei enää esiinny vain paikallisten huokailuissa: ”Siis Madridissa ei voi olla kesällä, mitään ei voi tehdä ennen iltayhdeksää…” Tänään oli vähän vilpoisampi, mutta muuten on aika hiostavaa ollut päivittäin. Öisin (ainakin toistaiseksi) on kuitenkin todella miellyttävää ulkona, ja just sopivan vilpoisanlämmin, että t-paidalla on hyvä olla. Muutama päivä sitten kävelin taas pitkästä aikaa yöllä kotiin keskustasta (noin reilut puoli tuntia, riippuen missä päin on), ja huomasin, että kadulla vilahteli paljon suuria, noin kolmen sentin pituisia mustia koppakuoriaisen näköisiä ötököitä. Uh! Joitain yöeläjiä lienevät, mutta niitä väistellessä mietin lämmöllä Suomen paukkupakkasten eliminoivia vaikutuksia.

Henkisesti alan siis jo valmistautua paluuseen antamalla ärsyttävien asioiden ärsyttää ja miettimällä, että eipä tarvi tuotakaan enää hetken päästä kestää. Ihmisten huudot kaduilla. Jatkuva autojen tööttäys (uskomattomia kymmensointuja), tietynlainen kaaos päällä. Ja kävelytahti. Täällä ihmiset suorastaan löntystelevät kaduilla, ja itse kun yleensä kävelen ripeästi, niin jatkuva luoviminen ja hidastelu turhauttaa paljon. Kadulla oleminen on täällä jo itseisarvo sinällään, eikä välineellisesti väylä päästä paikasta A paikkaan B, kuten Suomessa yleensä.

Hyvästi ulkomaalaisuus! Välillä niin kyllästyttää olla se ulkomaalainen ja kertoa itsestään ja Suomesta juuri ne samat jutut. Joskus houkuttelen ajatuksella keksiä itselleni ihan toisenlainen historia ja kotimaa! Se mikä on rasittavaa siinä, että asuu kolmen samanmaalaisen kanssa, on se, että tulee tuplasti ulkkaristatus: sekä kämpässä, että kämpän ulkopuolella.
En myöskään kestä Erasmus-sanan yltiöpäistä viljelyä, ja sen liittämistä jatkuvaan pintaliitoisuuteen: ”Hei ei sun tarvi tosta tentistä huolia, sä oot Eramus! Ai etkö ollut viikonloppuna bileissä? Mutta sähän oot Erasmus!” Eramus sitä ja Erasmus tätä, on totta, että jotkut ovat saaneet suuria myönnytyksiä kursseista vaihtaristatuksellaan, mutta kyllä suurin osa porukasta hikoilee kursseilla ihan yhtä paljon kuin espanjalaisetkin. Ja yleensä vielä enemmän, kun ottaa huomioon, että kielen takia kaikki vie enemmän aikaa.
Viime maanantaina oli kielikurssien loppupiknik, ja voi Luoja, kuinka niin teennäinen ulkkarimeininki taas. Ja kaikki yhteiskuvaan! Ei muuta kuin hymyä päälle ja kättä vieressä seisovien olkapäille – niin, ketähän he nyt sitten olivatkaan?

Kavereiden, siis muiden vaihtarien kanssa on hirveän hauska jutella espanjalaisista. Ihmetellä, nauraa ja valittaa. Stereotypiat kovaäänisyydestä ja jatkuvasta elehtimisestä pitävät paikkansa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaikuttaa siltä, että aina olisi tapahtumassa jotain dramaattista. Ihmiset myös liikkuvat enemmän ryhmissä. Päällepuhuminen on normaalia, ei paheksuttavaa. Yhden tyypin kanssa mun luennoilta on hirveän vaikea jutella, koska hän kysyy seuraavan kysymyksen jo siinä vaiheessa, kun olen juuri alkanut vastata edelliseen!

Tässä nyt tavallaan semilomailen ja semiopiskelen. Enää yksi tentti (psykolingvistiikka) ja muutamia töiden palautuksia, mutta eipä niiden kanssa pitäisi yltiöpäistä stressiä ja kiirettä olla. Hetken jo pohdin äkkilähtöä jonnekin rannalle (Cadiz, Málaga…), mutta majoituksen kanssa oli vähän nihkeämpää. Niinpä luultavasti hengailen tässä lähiseudulla, Salamancassa voisi käydä, noin parin tunnin päässä Madridista. Rannan voin aina korvata yliopiston ulkouima-altaalla ja loikoilemalla ruohikolla :)

Luulen, että tentit on menneet hyvin, jopa torstainen rekonstruointitentti. Kävi just niin kuin viimeksikin: kurssin aikana olin ihan pihalla, mutta lopuksi hermostuin ja panikoiduin niin paljon, että päätin ottaa asioista selvää, ja opin kuin opinkin monia asioita. Kävin jopa henkilökohtaisessa tutoriassa opettajan luona tarkastuttamassa tehtäviä ja kysymässä epäselviä asioita! Vähän outo tilanne kun en ole sellaiseen tottunut, mutta jos on mahdollisuus, niin ei muuta kuin kaikki kortit pöytään. Tuollaiset selvennystunnit ovat kuulemma täällä suhtistyypillisiä (riippuu tietysti myös aineesta), mutta enpä oo koskaan Suomessa mennyt kenenkään proffan luo kysymään epäselviä juttuja. Ehkä niitä ei oo toisaalta ollutkaan niin paljon. Humanistisen alan tenteissä kun monesti enemmän kyse tietämisestä kuin osaamisesta. Tietoa tai sen puutetta on helpompi korvata ja soveltaa (varsinkin suomeksi) kuin osaamista, jota yleensä joko on tai ei.

No niin. Rytmi on uhkaavasti jo kääntymässä, varsinkin kun viime yöt käytiin ulkona. On se joskus kauheaa, kun harvoin tulee edes mieleen mennä kotiin ennen kolmea, neljää. Jos haluaa kaikenlisäksi nukkua univelkojaan pois, niin helposti kello on kaksi tai kolme ennen kuin havahtuu taas seuraavaan päivään. Juonikkaasti vaihdon Pilates-ryhmäni ”jo” kello kaksi alkavaan (aina tiistaisin ja torstaisin), joten viimeistään puolenpäivän maissa on noustava ylös ainakin noina päivinä :D

Todellisuudenpakoa

En halua uskoa, myöntää, enkä tietää, että pian viedään viimeistä kokonaista kuukautta täällä Espanjan kamaralla. Karu todellisuus iski vastaan, kun tällä viikolla hyvästelin jo pari kaveria jenkeistä, ja lähes kaikki tietävät jo kotiinlähtöpäivänsä. Todellisuutta on kuitenkin myös, että opiskelijan kukkaro ei ole ehtymätön, ja että lippujen hinnat nousevat ja nousevat, joten niinpä pakotin itseni varamaan tänään paluulipun Suomeen. Tulen 12.heinäkuuta.
Nyt voin siis haudata teeman taas vähäksi aikaa – koko paluun käsittely aiheuttaa pieniä ärsytystunteita, suurta ennakkoikävää ja hieman ahdistusta. Vaikka tietää, että tulee viihtymään Suomessa taas, mutta ei millään raaskisi jättää Madridia. Täällä on elämä nyt!

Siirrytäänpä siis teemoihin, joiden suhteen pysyn vielä enemmän tai vähemmän huolettomana! Huomenna on viimeinen päivä luentoja, ja sitten alkaa virallisesti tentit, mutta tällä viikolla oli jo kaksi tenttiä – yksi antropologian tentti ja espanjankoe. Viime aikoina ollaan espanjantunneilla käsitelty paljon erilaisia sanontoja, ja ne on tosi hauskoja. Yksi suosikeistani on ”olet nolla vasemmalla puolella”, mikä tarkoittaa sitä, että toinen on täysin hyödytön (mitä hyödyttävät nollat vasemmalla puolella numeroa? niinpä!). Tai että ”paita ja peppu” ilmaistaan espanjaksi ”kynsi ja liha” :)

Ensi viikolla tentti indoeurooppalaisen kantakielen rekonstruoinnista, apua, olen aika pihalla, vaikka luulin kielioppia käsittelevän kurssin olevan helpompi kuin fonologia, mutta vielä mitä. Fonologia sentään kytkeytyy läheisesti fonetiikkaan ja pysyttelee äänenkäytön rakenteellisissa rajoissa, ja taipumuksissa helpottaa tai selkeyttää ääntämystä. Mutta kielioppi.. siihen liittyy koko maailmankatsomus, miten koodataan eri sijamuodot ja mitä ne kuvaavat, mikä on subjuntiivin ja imperatiivin ero, miten kuvataan mediopassiivi (mikä tämä edes on suomeksi?) ja miksi… uh. Osaisi nyt edes latinaa tai kreikkaa tai sanskriittiä, mutta kun ei, niin täytyy yrittää vaan hioa ja pärjätä.

Kirjastoissa on tosi paljon porukkaa lukemassa näinä päivinä ja aukioloajatkin ovat pidentyneet, esim. humanistisen kirjasto on auki yhteentoista saakka illalla. Julkiset kirjastot Madridissa ovat tenttikausien aikana 24 tuntia vuorokaudessa, aikamoista! Ehkä ihan kokemuksen vuoksi täytyisi mennä joskus yöllä käväisemään. Ja muutenkin saada jotain rytmiä elämään tenttikauden aikana, tammikuussa huomasin olevani ihan liikaa kotona ja en tarvitse kuin muutaman päivän ilman aikatauluja, niin huomaankin jo valvovani yöt ja nukkuvani päivät, mikä on joskus hieman epäkäytännöllistä – jopa Espanjassa.

Nytkin tuli fiksusti otettua kolmen tunnin päikkärit, niin ei varmaan heti uni tule silmään. No, hyvä muutenkin olla kotona nyt illalla, kun flunssan takia ääneni on vieläkin kuin korpilla ja täytyy yrittää säästellä. Tämä viikko on ollut aika rankka, koska oli tosiaan noi kaksi koetta ja lisäksi yhden ryhmätyön esittely, yhden elokuva-analyysin palautus ja vielä jää pari deadlinea tiivistelmistä tälle viikolle. Täällä todella on tullut kyllä pidettyä paljon esitelmiä, tuntuu että vähintään joka toinen viikko jotain. Helsingissä.. olisinkohan kolme kertaa jotain pitänyt? Eivätkä nekään omaan aineen tiimoilta! No, kaikesta on selvitty tähän saakka ja sanonta ”raskas työ vaatii raskaat huvit” toimii myös toisinpäin. Hanna oli nimittäin täällä käymässä, ja Madridin yöt eivät osaltamme ainakaan lyhyiksi jääneet, joten työtulva suorastaan vyörähti päälle viikon alussa.
Yölliset kaupunkikiertelyt voi tulkita tietysti myös sään optimaaliseksi hyödyntämiseksi – yöt olivat lähes ainoita hetkiä noiden viiden päivän aikana, jolloin ei satanut, paitsi tietysti viimeisenä aamuna aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. On uskomatonta, että täällä todellakin voi sataa monta päivää melkein putkeen, kyllähän Suomessakin sataa, mutta jotain rajaa sentään! Monella teillä oli pahoja tulvia, ja kaupungilla ei voi olla huomaamatta, että espanjalaiset eivät todellakaan ole viemäröinnin kunkkuja. Ainoat sateenpitävät kenkäni lähetin jo kotiin edellisten vieraiden mukana, joten käytin legendaarista festarikikkaa: ei muuta kuin muovipussit jalkaan ja kengät päälle, niin ei kastu ja estetiikkakin säilyy.. mukavuus on sitten asia erikseen. Tai nolous, kun ei kehtaa ottaa kenkäkaupassa kenkiään pois (tai ottaa, ja tilanteesta tulee todella nolo). Aloin miettiä, että miksi kukaan ei ole keksinyt vedenpitäviä sukkia (kumisukat?)? On sadetakkia, -lakkia, kumisaappaat, kurahanskat.. kumisukissa olisi sitä paitsi vielä älytön kehityspotentiaalikin: Nyt entistä hengittävämmät ja istuvammat! :)

Vaalit ovat ohitse, onneksi, koska poliisi todellakin partioi öisin joka paikassa ja vaalimainokset ”sinun äänesi voi”, ”haluan Madridin sinua varten”, ”puolusta oikeuksiasi” alkoivat tulla jo korvista ulos. PP (oikeistopuolue) jatkaa siis Madridin ja provinssin johdossa. Jotkut baarit sulkivat melkein tuntia aikaisemmin, jotta kaduilla ei olisi ollut niin paljon häiriöitä. Saa nähdä, miten Suomessa tulen reagoimaan, kun baari sulkeekin ”jo” varttia vaille neljä :D Hassua, että välillä alkaa samoissa mestoissa törmätä tyyppeihin, jotka on joskus ennenkin tavannut tai nähnyt niissä. Joo, kyllä voi sanoa, että on eräänlainen kanta-alue!

Hellettä ja hälinöitä

Koittihan se kesä vihdoin tännekin! Lähemmäksi kolmeakymmentä on mittari kohonnut jo parina viime päivänä, eipä kyllä haittaa että tänään on vaihteeksi vähän vilpoisempi. Aika rennosti on mennyt viime päivät ja viikot ylimääräisten lomapäivien ansioista, ensi tiistaikin on kaiken lisäksi vapaapäivä (pyhä San Isidro – yksi Madridin suojeluspyhimyksistä). Eipä tosiaan ihme, että espanjalaiset rakastavat pyhimyksiään!

Stella muutti pois pari viikkoa sitten, ja huoneeseen muutti yksi Lydian kaveri Itävallasta, Julia. Jotenkin hassua, että taas syntyi 3:1-tilanne: minä ja hollantilaiset/itävaltalaiset :) Mutta ei siinä mitään, hyvin menee. Olen oppinut (tai palannut?) huolettomaan suhtautumiseen kämpän suhteen, ja Julialta ei ainakaan järjestyksentajua puutu. Tykkään tosi paljon tästä asunnosta ja sen mallista – käytännössä L-kirjaimen muotoinen, ja välissä sisäpiha (tyypillistä Espanjassa), joten voin esimerkiksi huutaa keittiöön suoraan ikkunastani :) Tosin pitää vähän vahtia äänenkäyttöään, sisäpihalle kun kuuluu melkein kaikki.. niin naapurin astioiden kilinä kuin verhojenkin nosto. Varmaan meidätkin tunnetaan jo täällä. Kerran yksi kaverini oli tulossa bileisiin mutta ei muistanut mikä asunto, ja joku oli kommentoitunut hänelle porraskäytävässä: ”Ai ne ulkomaalaiset? 2d!”

En oo varmaan koskaan viettänyt niin ”laiskaa” vappua kuin mitä täällä. Munkkeja kyllä tehtiin, ja simaa, mutta muuten nuo ylimääräiset lomapäivät kuluivat aivan johonkin ihmeelliseen oleiluun vaan. Oli masentavan kylmä ja vappuaattopäiväkin kului Mediamarktissa susirajan takana, koska piti viedä kamera korjaukseen, MPkolmosen sain onneksi vihdoin ostettua.

Jännitystä ei kyllä jäänyt puuttumaan: en usko, että Suomen lehdissä oli mitään juttua, mutta Madridissa oli aikamoiset kahinat 1. ja 2. toukokuun öinä nuorten ja poliisien välillä. Kuten taisin joskus kertoakin, niin keskustan kadut eivät todellakaan jää tyhjiksi öisin, ja erityisesti eräs Malasaña-alue (jossa itsekin käyn useimmiten ulkona, sieltä löytyy kaikille jotain) on tiettyjen katujen ja aukioiden osalta hyödynnetty kyllä joka kuutiometriltä. Poliisi aina välillä puuttuu asiaan, mutta noina öinä tilanne repesi täysin käsistä.
Yhtäkkiä alkoi kuulua huutoja, särkyvien pullojen kilinää ja porukka alkoi juosta kadulla. Enpä olisi koskaan uskonut, että päätyisi juoksemaan Madridin kadulla poliisit perässä, mutta juoksevan massan vetovoimaa ei voi vastustaa. Ainahan sitä olisi voinut paikalleen jäädä (varsinkin, kun ei ole ”syytä” paeta), mutta siinäkin on omat riskinsä: saada vaikka tiiliskivi päähänsä tai iskuja poliisin pampuista – pampuilla kun huidottiin niitä ketkä tielle sattuivat.
Kahden yön mellakoissa loukkaantui monia kymmeniä nuoria ja useita poliiseja, ja tilanne on herättänyt paljon julkista keskustelua. ”Botellonit” (kadulla juomiset & hengailut) eivät ole laillisia, joten tavallaan poliisin on pakko puuttua asiaan, mutta tällä kertaa poliisi käytti liikaa väkivaltaa. Kaikkea sitä nuoretkin keksivät, kaataa muun muassa roskiksia ja työmaa-aitoja kadulle, jotta poliisi ei pääsisi tulemaan autolla.

Aluksi luulin, että kyse on (taas) anarkistimeiningistä, mutta Espanjassa on tulossa kunnallis- ja maakuntavaalit parin viikon päästä, ja monet sanovat, että ilman vaaleja tuonsuuruisia mellakoita ei olisi edes syntynyt. En kovinkaan seuraa Espanjan politiikkaa, mutta pääasiallisesti vastakkain ovat oikeistolainen PP (Partido Popular), ja vasemmistopuolue PSOE (Partido Socialista Obrero Español). Kuulemma vanhat ihmiset, joita asuu paljon Malasañan kaduilla, äänestävät mielummin PP:tä kuin liberaalimpaa PSOE:ta (jotka eivät vastusta, ainakaan niin paljon, nuorten järjestäytymistä), ja jos poliisi ei olisi puuttunut nuorten juhlimiseen, olisivat monet saattaneet jättää äänestämättä. Jonkinlaista oikeiston ja poliisin yhteistyötä? Mutta, toisaalta poliisi käytti liikaa voimakeinoja mitä sallittua, joten kyseenalaista on, hyödyttikö mikään loppujen lopuksi mitään.

Näin minulle kertoi eräs Jesús yhtä ryhmätyötä tehdessämme – siinä muita odotellessamme kysäisin jotain vaaleista ja niinpä seuraavat puoli tuntia hän selosti intohimoisesti Espanjan historiaa eri kuninkaiden ja provinssien osalta :) Oikein opettavaista, mutta on se ihmeellistä, että jotkut heittävät puhuessaan heti vitosvaihteen päälle. Täällä ryhmätyöt ovat todella suosittuja, onneksi tällä hetkellä kuitenkin vain kahdella kurssilla. Ei siinä mitään, että oppii toimimaan ryhmässä ja jakamaan tietoa muiden kanssa sekä oppii itse muilta, mutta se ikuinen järjestäytyminen! Eikä aina ole helppoa saada omaa sanaansa natiivin puhetulvan väliin – onneksi en kuitenkaan ole ainut vaihtari ryhmissä.

Opiskelu täällä on siis aika erilaista kuin Suomessa. Joskus ärsyttää sellainen koulumaisuus, mutta monella kurssilla oon kyllä tykännyt, että on pienempiä ryhmiä ja oikeasti pääsee keskustelemaan asioista. Satojen ihmisten massaluennoilla en koskaan ole uskaltanut avata suutani. Oppimistekniikat vaihtelevat myös enemmän, on tosiaan näitä rakkauden ja ärsytyksenvälisiä ryhmätöitä, tekstikommentteja, pieniä harjoitustöitä, tiivistelmiä ja henkilökohtaisia esityksiä. Tietysti riippuu paljon opiskeltavasta alasta ja kurssista, mutta Helsingissä lähes poikkeuksetta joko vain kävi kurssilla ja teki tentin/esseen, tai sitten luki kirjoja ja kävi tenttimässä ne.

Hassua, mutta joskus tuntuu, etten ehkä koskaan ole opiskellut niin säännöllisesti kuin täällä, vaikka opintoviikkoja ei sen enempää tule kuin muulloinkaan, varmasti vähemmän. Kai tuo kampusalue sen tekee – kerran kun lähtee yliopistolle, niin siellä sitten on, ja jos jää vapaata aikaa niin helposti jää sitten vaikka kirjastoon. Helsingissä taas yleensä lähti keskustaan, eikä niinkään yliopistolle, ja kirjatenttejä oli niin paljon että tuli opiskeltua aivan koska itselle sattui sopimaan. Molemmissa puolensa, mutta kyllä mä oon aika ihastunut tuohon kampusalueeseen. On niin mukava aina törmätä johonkin tuttuun tai kaveriin, loikoilla nurmikolla ja nauttia auringosta.. no, onhan meilläkin ne tuomiokirkon portaat!

Huomenna Euroviisujen finaali, totta kai pitää katsoa :) Kuinkahan muuten välissä näytettävät ”suominäkymät” on valittu? Tulipa kotoinen olo eilen niitä katsellessa. Vaikka eipä sinällään, että täältä pois haluaisin… hmph, kaikki loppuu aikanaan mutta aina liian aikaisin. Kai.

Se tekee seitsemän euroa, kulta!

Se on jo oppinut, että esimerkiksi englanniksi voi kirjoittaa ”dear” ja saksaksi ”liebe grüsse” ilman, että kyse olisi hellyyden tai rakkaudenosoituksesta. Luulin suurin piirtein saman pätevän espanjaankin, mutta sain huomata, että hellittelysanoille on paljon enemmän neutraaleja käyttökonteksteja. Sen sentään tiesin, että monesti tervehditään ”hola guapo/a” eli ”hei komea/kaunis” eikä sillä viitata tervehdittävän ulkonäköön. Mutta tuskin uskoin korviani, kun kampaajalla kuulin: ”Istu tuonne, cariño!” Kaupassa kommentoitiin: ”Se tekee seitsemän euroa, cielo!” (molemmat tarkoittavat kultaa, murua tms. ). Celina (Meksikosta) kertoi, että hän töissään lasten kanssa käyttää myös paljon hellittelynimiä. Suomessa käyttö rajoittuu todellakin vain läheisiin ihmissuhteisiin. Aloin miettiä, että onko tyypillistä kutsua edes vierasta lasta kullaksi?

Luin vähän aikaa sitten todella hauskan kirjan Espanjasta (Markku Saksa: Don Quijoten maassa – suosittelen!). Kirja on kirjoitettu 15 vuotta sitten, mutta valisti minua silti niin sisällissodasta, Francon aikakaudesta, ETA:sta kuin härkätaisteluistakin. Parasta oli kuitenkin ehkä nauraa ja nyökytellä kohdille, joissa oli mustaa valkoisella niistä havainnoista, joita itsekin on tehnyt.

”Ujo kuiskaus on asia, jota kukaan espanjalainen ei ymmärrä.” ”Tiukka EI on neuvottelujen alku eikä loppu.” ”Espanjalainen tottelee lakia silloin kun se on järkevää ja kohtuullista. Olisi lähes lakien halventamista noudattaa niitä silloin, kun ei ole tarpeen.” ”Espanjalaiset eivät jaa laskua, vaan jokainen maksaa vuorollaan.” ”Hyvän kahvilan tunnistaa lattialla olevista roskista, koska se merkitsee, että siellä käy paljon ihmisiä (monesti saattaa puuttua roskikset ja tuhkakupit).”
Ehkä hauskin kohta oli kuitenkin, kun kerrottiin, että espanjalaiset senaattorit äänestivät vuosikausia toistensa puolesta: ”He asettuivat kädet ja jalat levälleen siten, että ylettivät painaa jopa neljää äänestysnappia yhtä aikaa…he suuttuivat kun jäivät kiinni, koska joutuivat luopumaan tästä kätevästä ja käytännöllisestä tavasta” :D

”Tuskin missään on virallisia vapaapäiviä niin paljon kuin Espanjassa. Espanjalaiset rakastavat pyhimyksiään myös siksi, että näiden kunniaksi on vapaata töistä ja koulusta.” Aina kun vapaapäivä sattuu lähelle viikonloppua (torstai, tiistai), on tyypillistä, että pidennetään koko viikonloppu vapaata. Espanjalaiset kutsuvat tätä puenteksi, eli sillaksi, ja joskus vitsaillen jopa acueductoksi (suuri sillan näköinen rakennelma, jota pitkin vesi kulkee). Sellaista kävimme katsomassa viikonloppuna Segoviassa, todella vaikuttava.

Tällainen superpuente, acueducto osuu mukavasti ensi viikolle, kun tiistai ja keskiviikko ovat vapaat, ja samalla myös maanantai. Ei tarvitse varmaan mainita, mikä on taas small talkien kulmakivenä! Tiistai on vappu ja keskiviikkona ”Dos de Mayo”, jolloin kansa nousi Napoleonin joukkoja vastaan.

En ole tehnyt mitään erityisiä suunnitelmia, ehkä jonkun pienen päiväreissun voisi tehdä jonnekin. On ihan hauska olla täälläkin, nähdä kavereita ja yrittää vaikka saada vähän opiskeluhommia tehdyksi. Ajattelin myös leipoa munkkeja ja järjestää pienet munkkikestit, sima valmistuu varmaan vähän myöhässä. Herään sen valmistukseen aina liian myöhään, ja nyt ongelmaksi muodostui hiivan hankkiminen – sitä ei saanut enää tänään leipomosta. Täytyy käydä sitten huomenna ostamassa kunnon puolen kilon pala, pienempiä ei nimittäin myydä!

Vähän haikea olo, että kunnon suomalainen vappu menee ohitse – pitäisi varmaan erota listoilta vapun ajaksi, kun koko ajan jotain ohjelmaa tiedossa! Onneksi Euroviisut sentään näkyvät tv:stä ;)

Semana Santa

”Kyllä, semana santa (pääsiäisviikko) meni oikein mukavasti. Vanhempani ja pikkuveljeni tulivat täällä käymään, olimme keskiviikosta lauantaihin rannikolla Almeriassa, pienessä San José-kylässä. Ei, sää ei ollut paras mahdollinen, mutta nautimme silti rannoista ja rauhasta. Joo, Madridissa ehdimme kiertää päivän verran ja kävimme myös jalkapallo-ottelussa. Niin, luulen kyllä että he tykkäsivät Espanjasta…”

Sama nauhuri on taas pyörinyt keskusteluissa viime päivät, kun pääsiäisloma loppui ja luennot alkoivat. Lähes kaikki lähtivät lomalla jonnekin, täällä pääsiäinen on paljon näkyvämpi tapahtuma kuin Suomessa, ainakin uskonnollisesta näkökulmasta.
Joka kaupungissa ja monissa kylissä järjestettiin useita pääsiäiskulkueita (procesiónes), joihin osallistui yleensä satoja henkilöitä. Kulkueiden tyyli vaihtelee päivän teeman ja kaupungin mukaan, mutta kaikissa kannetaan Neitsyt Marian ja/tai Jeesuksen patsashahmoja (eikä mitään pieniä! Yhtä saattaa kantaa jopa 50 henkilöä), ja yleensä kulkueeseen kuuluu myös muutama soittokunta ja muita saattajia erilaisissa asusteissa. Näimme Almeríassa yhden kulkueen, todella vaikuttava. Tosin mietin myös, miten rankkaa ”työtä” kulkueessaolon täytyy olla, koska helposti tapahtuma venähtää monen tunnin mittaiseksi. Pelkästään siihen, että koko kokoonpano saatiin ulos kirkosta, meni kokonainen tunti.

Onneksi ei nähnyt livenä kuitenkaan mitään extreme-tapauksia: joissain kulkueissa miehet eläytyvät kärsimykseen niin paljon, että hakkaavat ruoskalla paljaan selkänsä verille. Vielä äärimmäisempi tapaus on konkreettinen ristiinnaulitseminen, jota harrastetaan Filippiineillä. Siellä oikeasti ristiinnaulitaan joka pääsiäinen yksi mies, ja onnettomasti se on ollut saman miehen kohtalona jo 14 vuotta! Kuulemma kukaan muu ei ole suostunut vapaaehtoiseksi! Eipä ihme, mutta en käsitä, miten tuohon voi jatkuvasti pystyä, saati että selvitä siitä.

On ihanaa joskus huomata, että vaikka espanjassa on vielä paljon petrattavaa, niin monesti pystyy selostamaan asioita sen enempää ajattelematta, ja huomaamattaan voi jopa kielioppikin mennä suurin piirtein kohdalleen. Käytännössä joka ulkomaalaisen pahin painajainen espanjassa on ehkä subjunktiivi (tavallaan epävarmuutta sekä lukemattomia muita asioita ilmaiseva verbimuoto…), mitä käydään läpi joka kurssilla. Huvittavaa on, että kun joku joskus osaa ujuttaa puheeseensa oikean muodon, niin etenkin vaihtariporukassa monia alkaa aina naurattaa, kun puhutaankin yhtäkkiä niin ”oikein”. Että kylläpäs sitä nyt ollaan, kun subjunktiiviakin käytetään! :D
Martinin (kämppis, kaiken lisäksi ollaan vielä samalla kielikurssilla) kanssa joskus puheen sisältö saattaa tippua toiselle sijalle, kun huomio kiinnittyy heti siihen, jos toinen käyttää kielikurssilla opittuja asioita kotona ja sitten molempia alkaa huvittaa. Mutta hyvää harjoitusta on puhuminen tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka aina parhainta tietysti natiivien seurassa. Chi Mein (ex-kämppis) kanssa istuttiin alkuaikoina keittiössä sanakirjan kanssa, sillä molempia alkoi heti vaivata, jos ei tiennyt jotain sanaa.

Madrid on kyllä espanjanopetteluun todella hyvä paikka, koska täällä puhutaan castellanoa (perusespanjaa), eikä murrekaan ole niin vahva kuin esimerkiksi Etelä-Espanjassa. On mukava tunne kuunnella ihmisten välistä puhetta ja tajuta ymmärtävänsä. Itävallassa aina ei lopuksikaan tajunnut, jos tai kun murre on niin voimakas, en myöskään aina ymmärrä jos Lydia ja Martin puhuvat keskenään, koska he puhuvat taas eri murretta.
Eräänä päivänä laitoin ruokaa Lydian kanssa, kun Martin tupsahti keittiöön ja totesi: ”Tytöt, tästä päivästä lähtien sitten sanotaan että MOHO (ääntyy espanjaksi moo)!” Oltiin Lydian kanssa aivan, että täh, puhutko lehmistä vai mistä. Mutta kyse olikin espanjan vastineesta sanalle ”home”, jota kukaan ei koskaan tiennyt, ja niinpä käytettiin aina saksankielistä sanaa. :)

Oikein hauskaa meillä on yleensä, mutta toisaalta hauskuuden ja tiiviimmän yhteiselämän vastapainoksi välillä ehtii myös hermot mennä. Ehkä kärkikategoriaan kämppä-ärsytyksissä kuuluvat muun muassa seuraavat ihmettelyt ja tuskailut: Onko pakko jättää tavaroita levälleen ja astioita pesemättä, jos lähtee moneksi päiväksi pois? Onko pakko nostaa koivet ruokapöydälle, jaloissa kengät, joilla on kävellyt pitkin Madridia? Miksi tv on päällä, jos kukaan ei sitä katso? Taittelisitko kartonkipakkaukset, kun heität ne roskiin, kiitos!

Loppuviimeksi siis kuitenkin enemmän tai vähemmän harmittomia juttuja (muistaako kukaan parin vuoden takaista NYT:in juttua todellisista hirmukämppiksistä?), mutta jotka joskus vaan ottavat tajuttomasti päähän. Oon tosin opetellut sanomaan, jos jokin asia oikeasti harmittaa, koska en halua, että viime syksyn ”suuttunut kämppis”-episodi toistuu, jos asioista ei pystytä keskustelemaan. Jos en voisi puhua, niin sitten vaan keittelisin kaiken sisälläni, kasvattelisin kärpäsistä härkäsiä ja jossain vaiheessa räjähtäisin…

No niin, nyt voisi painua pehkuihin. En muista, koska olisin viimeksi ollut torstai-iltana kotona, torstai kun on yleinen ulosmenopäivä. Tänään ei vaan jaksanut, mutta viikonloppuna sitten! Ulkona alkoi juuri sataa, ei vieläkään ole sää oikein suosinut. Ihanaa, että täällä on kuitenkin lämpimämpi, mutta välillä on tosi ikävä Suomen kevättä ja lumen sulamista. Sitä tunnetta, kun oikeasti kävelee ensi kertaa pitkin kuivia katuja! Sitä se on se oikea kevät, eikä tällaista hidasta petkutusta, kun jo uutena vuotena saattoi hetken käyttää kevättakkia.