Kuihtuva kukka
Suomessa ollaan, jälleen kerran. Käytännön asioiden kannalta lähtö sujui tällä kertaa oikein mallikkaasti. Kun tulin leiriltä, sain kuulla, että remontti kämpässämme alkaakin vasta myöhemmin, joten ei tarvinnut muuttaa enää loppuvaiheessa. Remppaan varautuneena kuitenkin olin järjestänyt jo kamani, joten loppupäivät lähinnä vaan hengailin kavereiden kanssa – eikä heitäkään enää paljon Madridissa ollut! – ja sulloin rinkkani täppösentäyteen. Tasan 20 kiloa mukaan lähti, ja loput saivatkin jäädä sinne. Lähtöä helpotti myös paljon, kun Martin jäi vielä kämppään, niin hän huolehtii sitten ”loppusilauksesta”.
Lastenleiri meni kaikin puolin hyvin, todella opettava mutta myös rankka kokemus. Taas huomasi oman kielitaitonsa ontuvat kohdat – ei olekaan aina niin helppo ymmärtää lapsia ja nuoria ja heidän sanastoaan. Ei myöskään ole helppo puuttua asioihin, jos ei ole varma, mitä on tapahtunut, puhumattakaan yleisistä haasteista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Suurin osa leiriläisistä (6-14-vuotiaita) oli maahanmuuttajia Latinalaisesta Amerikasta, ja aluksi tuntui, että kaikki suklaasilmät näyttävät ihan samoilta, mutta kyllä pian oppi muistamaan kasvot ja nimet.
Leirikeskus oli vuoristossa keskellä ei mitään, kuumuus oli jotain aivan uskomatonta. Onneksi lapset löysivät vasta toiseksi viimeisenä päivänä alueelta käärmeitä ja skorpioneja (en edes tiennyt jälkimmäisiä esiintyvän Espanjassa)! Samalla sai aitiopaikan espanjalaiseen ruokakulttuuriin, yhden saksalaisen tytön kanssa olimme kauhuissamme lasten ruokavaliosta. Välipalaksi sipsejä, iltaruoaksi lähes aina ranskanperunoita, ja aamupalaksi muffinseja – huh, tässä olin koetuksella, nyt nautin antaumuksella taas suolakurkkuvoileivistä ja marjoista!
Paluun henkinen puoli onkin aina vähän kinkkisempi juttu. Sanotaan, että sielu tulee kaksi viikkoa myöhässä. Entistä paluista oppineena osasin jo uumoilla paluukaavan. Ensin tulee masennuskuilu, jonne oikein pukkimalla pukin itseni. Jo lentokentällä laitan varmasti soimaan kaikista eniten Madridista muistuttavan biisin ja vaivun suruun ja haikeuteen, sekä rakennan ympärilleni kapinamuurin: En halua tutustua Suomeen taas, ei täällä ole mitään, koneestakin näkyy vain pelkkiä kuusia. En edes jaksanut stressata, vaikka Kööpenhaminassa myöhästyksen takia ehdin portille vain viisi minuuttia ennen koneen lähtöä. Itse asiassa tilanne oli loppuviimeksi aika miellyttävä – kaikki muut odottivat jo koneessa, ja vältin mukavasti ärsyttävät alkutungokset. Tosin matkatavarat eivät vartissa selvinneet.
Sitten seuraa ihmettelyä ja törmäyksiä. Mitä onkaan ehtinyt jo unohtaa, tai mihin ei ole kiinnittänyt ennen huomiota? Miten tyhjältä Helsinki tuntuukaan. Missä ovat ihmiset kaduilta, värikkyys ja äänekkyys? Ihmiset eivät pysähtele tai hengaile kaduilla, vaan kulkevat eteenpäin. Helsinki tuntuu kuin suurelta kylältä. Tajusin keskustassa ollessani, että nyt ei autakaan lähimmän metropysäkin etsiminen, vaan täytyy ottaa bussi. Hinnat huikaisevat – taksin aloitusmaksu tuntuu huonolta vitsiltä, kun Madridissa se oli yleensä noin 1,60 euroa. Ja valo! Ekoina öinä oli todella vaikea tottua siihen, että jo puoli viiden maissa on täysin valoisaa. Madridin raskaat, täydellisen pimeyden aiheuttavat puuverhoni takasivat unen ihan mihin aikaan vaan.
Hellan ääressä toinen käsi hapuilee sytkäriä ja toinen kaasunappulaa, mutta ei, sähköhelloihin ollaan taas palattu. Harmi, kaasuhella on älyttömän nopea. Aloitan tiskauksen tiskisienellä, kunnes huomaan ja muistan, että tiskiharjakin löytyy. Ai niin, kauppoihin voi tosiaan mennä myös iltapäivällä. Tosin kipaisuetäisyydeltä ei iltaisin löydykään ”kiinalaista kauppaa”, josta sai melkein mitä vain melkein koska vain.
Voin soittaa kännykällä ihan koska vaan, huolehtimatta siitä, että saldo loppuu kesken! Ja ihan mihin aikaan vaan! Espanjassa mulla oli liittymä, jossa soitot 04-16 maksoivat 66 senttiä minuutti (kyllä!), muulloin ja viikonloppuisin 12 senttiä. Vaikka kännykkää ei käyttänyt ainakaan soitteluun yhtä paljon kuin Suomessa, kevyesti hupeni 50-60 euroa kuukaudessa prepaid-latauksiin.
Vähitellen alan kiivetä ikävä-kapina-kuilustani ylös ja nautin Suomen hyvistä puolista. Täällä on perhe, ystäviä, puhtautta ja kauneutta, eikä missään lepää sielu niin kuin Pohjanmaan lakeuksilla. Suomalaiset ovat ihanan rehtejä, ja jäykkyyskin on tavallaan hellyyttävän aitoa. On kivaa, että kommunikointi on niin helppoa, sekä kielen että mentaliteetin puolesta. Lääkitsen myös ikävääni katsomalla aamuisin madridilaista televisiosarjaa nimeltään Serranon perhe – herään kaaoksen ja kälytyksen sävyttämään elämäniloon.
Aina paluu ottaa koville, eikä vain uuden kulttuurishokin takia. Taas on aloitettava tavallaan alusta ja luotava rutiinit tänne. Kestää vähän aikaa ymmärtää, että tänne sopeutuminen ei tarkoita luovuttamista ja Espanjan unohtamista. Eihän tässä ole vielä mitään ovia elämässään sulkenut, ja joskus on kiva miettiä, että maailmassa on neljä paikkaa, jotka ovat tuttuja ja jotka merkitsevät minulle enemmän. Kyllä sen viimeisinä päivinä huomasi, että oleskeluni Madridissa alkoi olla jo kuihtuva kukka. Aikansa kaikkea. Mutta, paluutodellisuuden ja -pelon iskiessä säälimättömästi kasvoille kuihtuvatkin kukat alkavat tuntua hehkeämmiltä kuin koskaan.
Puolan matkan (8-31.8) suunnittelu saa onneksi mielen kohti uusia tuulia. Pian vaihtuvat perdonit przepraszameiksi, ja buenos diasit dzien dobryiksi. Espanja-blogin kirjoittelu loppuu nyt tähän, kiitos lukijoille! Tulevaisuudessa varmaan seuraa ”jotain joskus jostain”, nähtäväksi jää :)
Lastenleiri meni kaikin puolin hyvin, todella opettava mutta myös rankka kokemus. Taas huomasi oman kielitaitonsa ontuvat kohdat – ei olekaan aina niin helppo ymmärtää lapsia ja nuoria ja heidän sanastoaan. Ei myöskään ole helppo puuttua asioihin, jos ei ole varma, mitä on tapahtunut, puhumattakaan yleisistä haasteista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Suurin osa leiriläisistä (6-14-vuotiaita) oli maahanmuuttajia Latinalaisesta Amerikasta, ja aluksi tuntui, että kaikki suklaasilmät näyttävät ihan samoilta, mutta kyllä pian oppi muistamaan kasvot ja nimet.
Leirikeskus oli vuoristossa keskellä ei mitään, kuumuus oli jotain aivan uskomatonta. Onneksi lapset löysivät vasta toiseksi viimeisenä päivänä alueelta käärmeitä ja skorpioneja (en edes tiennyt jälkimmäisiä esiintyvän Espanjassa)! Samalla sai aitiopaikan espanjalaiseen ruokakulttuuriin, yhden saksalaisen tytön kanssa olimme kauhuissamme lasten ruokavaliosta. Välipalaksi sipsejä, iltaruoaksi lähes aina ranskanperunoita, ja aamupalaksi muffinseja – huh, tässä olin koetuksella, nyt nautin antaumuksella taas suolakurkkuvoileivistä ja marjoista!
Paluun henkinen puoli onkin aina vähän kinkkisempi juttu. Sanotaan, että sielu tulee kaksi viikkoa myöhässä. Entistä paluista oppineena osasin jo uumoilla paluukaavan. Ensin tulee masennuskuilu, jonne oikein pukkimalla pukin itseni. Jo lentokentällä laitan varmasti soimaan kaikista eniten Madridista muistuttavan biisin ja vaivun suruun ja haikeuteen, sekä rakennan ympärilleni kapinamuurin: En halua tutustua Suomeen taas, ei täällä ole mitään, koneestakin näkyy vain pelkkiä kuusia. En edes jaksanut stressata, vaikka Kööpenhaminassa myöhästyksen takia ehdin portille vain viisi minuuttia ennen koneen lähtöä. Itse asiassa tilanne oli loppuviimeksi aika miellyttävä – kaikki muut odottivat jo koneessa, ja vältin mukavasti ärsyttävät alkutungokset. Tosin matkatavarat eivät vartissa selvinneet.
Sitten seuraa ihmettelyä ja törmäyksiä. Mitä onkaan ehtinyt jo unohtaa, tai mihin ei ole kiinnittänyt ennen huomiota? Miten tyhjältä Helsinki tuntuukaan. Missä ovat ihmiset kaduilta, värikkyys ja äänekkyys? Ihmiset eivät pysähtele tai hengaile kaduilla, vaan kulkevat eteenpäin. Helsinki tuntuu kuin suurelta kylältä. Tajusin keskustassa ollessani, että nyt ei autakaan lähimmän metropysäkin etsiminen, vaan täytyy ottaa bussi. Hinnat huikaisevat – taksin aloitusmaksu tuntuu huonolta vitsiltä, kun Madridissa se oli yleensä noin 1,60 euroa. Ja valo! Ekoina öinä oli todella vaikea tottua siihen, että jo puoli viiden maissa on täysin valoisaa. Madridin raskaat, täydellisen pimeyden aiheuttavat puuverhoni takasivat unen ihan mihin aikaan vaan.
Hellan ääressä toinen käsi hapuilee sytkäriä ja toinen kaasunappulaa, mutta ei, sähköhelloihin ollaan taas palattu. Harmi, kaasuhella on älyttömän nopea. Aloitan tiskauksen tiskisienellä, kunnes huomaan ja muistan, että tiskiharjakin löytyy. Ai niin, kauppoihin voi tosiaan mennä myös iltapäivällä. Tosin kipaisuetäisyydeltä ei iltaisin löydykään ”kiinalaista kauppaa”, josta sai melkein mitä vain melkein koska vain.
Voin soittaa kännykällä ihan koska vaan, huolehtimatta siitä, että saldo loppuu kesken! Ja ihan mihin aikaan vaan! Espanjassa mulla oli liittymä, jossa soitot 04-16 maksoivat 66 senttiä minuutti (kyllä!), muulloin ja viikonloppuisin 12 senttiä. Vaikka kännykkää ei käyttänyt ainakaan soitteluun yhtä paljon kuin Suomessa, kevyesti hupeni 50-60 euroa kuukaudessa prepaid-latauksiin.
Vähitellen alan kiivetä ikävä-kapina-kuilustani ylös ja nautin Suomen hyvistä puolista. Täällä on perhe, ystäviä, puhtautta ja kauneutta, eikä missään lepää sielu niin kuin Pohjanmaan lakeuksilla. Suomalaiset ovat ihanan rehtejä, ja jäykkyyskin on tavallaan hellyyttävän aitoa. On kivaa, että kommunikointi on niin helppoa, sekä kielen että mentaliteetin puolesta. Lääkitsen myös ikävääni katsomalla aamuisin madridilaista televisiosarjaa nimeltään Serranon perhe – herään kaaoksen ja kälytyksen sävyttämään elämäniloon.
Aina paluu ottaa koville, eikä vain uuden kulttuurishokin takia. Taas on aloitettava tavallaan alusta ja luotava rutiinit tänne. Kestää vähän aikaa ymmärtää, että tänne sopeutuminen ei tarkoita luovuttamista ja Espanjan unohtamista. Eihän tässä ole vielä mitään ovia elämässään sulkenut, ja joskus on kiva miettiä, että maailmassa on neljä paikkaa, jotka ovat tuttuja ja jotka merkitsevät minulle enemmän. Kyllä sen viimeisinä päivinä huomasi, että oleskeluni Madridissa alkoi olla jo kuihtuva kukka. Aikansa kaikkea. Mutta, paluutodellisuuden ja -pelon iskiessä säälimättömästi kasvoille kuihtuvatkin kukat alkavat tuntua hehkeämmiltä kuin koskaan.
Puolan matkan (8-31.8) suunnittelu saa onneksi mielen kohti uusia tuulia. Pian vaihtuvat perdonit przepraszameiksi, ja buenos diasit dzien dobryiksi. Espanja-blogin kirjoittelu loppuu nyt tähän, kiitos lukijoille! Tulevaisuudessa varmaan seuraa ”jotain joskus jostain”, nähtäväksi jää :)
